maanantai 23. tammikuuta 2017

Kuukausi

Tänään on kuukausi tyhjennyksestä.... VASTA!! Tuntuu että siitä olis jo vuosi tai ainakin tosi pitkäaika. Et mä en yhtään ihmettele, että välillä tulee takapakkia toipumisessa, siis henkisesti. Oikeestaan, en pysty kauaa puhumaan keskenmenosta itkemättä... mutta aikaa on näköjään kulunutkin niin vähän vielä, että kaippa tämä vielä on normaalia. Ajantaju on hukassa, talvi on mennyt nopeasti, mutta tää surullinen tapahtuma on siltikin vasta näin lähellä.

Kuukautisia ei oo vielä näkynyt, jotenkin ajattelin niidenkin tulevan jo pian, mutta tosiaan eihän ne vielä ole lähimaillakaan. Sairaalassa sanottiin et saattaa mennä 6-8 viikkoakin ennen kuin kuukautiset alkaa. Tässä kun on ollut aikaa miettiä, on vähän jo pohtinutkin, jatkaisko hoitoja vasta ensi syksynä vaiko keväällä, en tiedä. Nyt me ei ainakaan olla valmiita. Sit toisaalta olisko järkevää, jos ainakin viimeisellä kolmannella inssillä L yrittäis.

Meillä oli alunperin täysin selvää, että vain minä yrittäisin raskautua, mutta tässä matkanvarrella on myös L ymmärtänyt (ja minä), että jos me lasta halutaan, ei se välttämättä mun avulla onnistu. Toisaalta vaihto olis järkevää, koska täytän itse kesällä vasta 24 ja L 34, eli mulla on vielä enemmän ajallisesti pelivaraa jos haluttais joskus toinen lapsi. Oon kovempi stressaaja, mut L:n työajat saattais olla este hoidoille, L:llä taas on kellontarkat menkat, toisin kuin eräillä... toisaalta, en haluis vielä vaihtaa vuoroja, koska mä pystyn todistetusti raskautumaan, eriasia sitten pystyykö mun kroppa lasta pitämään sisällään, tai sisällä pysty näköjään pitämään, mutta ei muuta. (Okei, kkm johu varmaan jostain muusta, kun mun kropasta.)

Onneksi vielä on aikaa miettiä, onneksi vielä toivoa ei ole menetetty. Onneksi on vielä mahdollisuus. Mutta miten ja koska? Se jää nähtäväksi.....

6 kommenttia:

  1. Te olette varmasti käyneet lyhyessä ajassa läpi niin paljon voimakkaita tunteita, että aika tuntuu ihan ikuisuudelta! Mun mielestä keskenmenon riski on kohtuuttoman suuri, joten sun kropassa ei täydy olla mitään vikaa <3 Ja uskon, että sen tietää sitten, kun on valmis jatkamaan hoitoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihmettelen kyllä tota keskenmenoriskin suuruutta, täysin kohtuutonta. Mun kaveri sano mulle, ennen ku tää tapahtu "keskenmenoa ei kannata miettiä, harvoin se omalle kohdalle osuu" mmmmm jaa ei vai? Jälkeenpäin toi lause suorastaan v*tuttaa, että pitikin osua omalle kohdalle ;(

      Poista
  2. Minustakin tuntuu, että keskeytyksestä, puhumattakaan keskenmenosta, olisi jo vuosia. No keskenmenosta onkin jo reilu vuosi, mutta keskeytyksestä vasta viisi kuukautta. Mutta heti kun menkat alkoi, alkoi aikakin kulua nopeammin. Tavallaan se keskeytyksen toipumisessa vellominen (kun istukkaa oli kohdussa) oli uuvuttavaa. Heti kun pääsi ns. normaaliin kiertoon taas käsiksi, helpotti. Yritän siis sanoa, että kyllä se helpottaa, mutta se vie oman aikansa.
    Itse ajattelisin teidän tilanteessa, että jos molemmat haluavat olla biologisia äitejä, kannattaa aloittaa vanhemmasta. Itse kuvittelin aloittavani ajoissa (36-v.), mutta kun näitä vastoinkäymisiä on tullut, niin aika rupeaa väistämättä tulemaan vastaan. Täytän tänä vuonna 38-v. Tsemppiä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kieltämättä, sunkin epäonnesta tuntuu olevan ikuisuus. Mut joo tohon ikäjuttuun, L:llä ei ole koskaan ollut mitään suurta halua kokea raskautta (toisin ku mulla) niin ehkä siks mä silloin ns. "Ykkösvaihtoehto". Mutta aina me ollaan tässä ajateltu salaa, että L varmaan olisi hedelmällisempi ku minä, kun ne hormonien pistämiset sinänsä ärsyttää... mut nojaa... katotaan miten käy. :)
      Tsemppiä myös sinne <3

      Poista
  3. Tutun kuulloista et ollaan "ajoisa" yrittämässä. Mäkin olin kuvitellut aina vain et se oon minä joka synnytän mutta kaikkien yritysten jälkeen myös vaimo on alkanut sitä miettimään et sama se kumpi synnyttäisi jos vain jompikumpi raskautuisi. Ja niin me päätimme yrittää myös hänelle. Koska lapsen tahdomme. Itse taas syytän koko ajan jollain tapaa itseäni kun ei onnistu eikä mitään toivon kipinääkään ole.
    Nyt teille paljon tsemppiä ja koittakaa vähän ladata akkuja ja tehdä niitä asioita joita rakastatte. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo myös mä alan totutella ajatukseen, et välttämättä mä en meidän ensimmäistä lasta synnytä, hyvällä tuurilla joo.
      Meillä aina kaikki asiat menee niin et tokalla kerralla onnistuu, oli kyse mistä vaan :D
      Paljon tsemppiä sinne!

      Poista

Kun perheunelmista tuli totta

Taisi olla vuosi 2013, kun ensimmäisen kerran tutustuin pintaraapaisun verran blogeihin, joissa naisparit haaveilivat lapsesta. Olin tuolloi...