Lähtöruudussa

Ajattelin kirjoittaa nyt tämän vuoden viimeisen postauksen liittyen meidän ja enkelivauvan matkasta. Meille käärö oli jo vauva ja niin rakas, jonka vuoksi hän on nyt enkelivauva, eikä vain menetetty sikiö. Nyt muistona on enää verenvuoto ja ultrakuvat. Niin ja yks laatikko missä on kaikkia lappuja liittyen raskauteen, sinne en ole vielä koskenut.
Teksti tulee sisältämään voimasanoja, joten jos et niitä kestä, tekstiä ei kannata pidemmälle lukea.

20.12.2016 mulle alkoi tulla vahvat tunteet siitä, että kaikki ei ole enää niin kuin kuuluisi. Raskausoireet alkoi lieventymään, mutta erittäin voimakas pahoinvoimti astui kuvioihin, jonka vuoksi en L:lle sanonut mitään ja mietin, että jospa mulla nyt on päällä pelkkä tavallinen menetyksen pelko.

21.12.2016  mentiin mun äidille ja kerrottiin ilouutiset ja edelleen musta vain vahvemmin tuntui siltä, että kääröllä ei ole kaikki hyvin ja viimein illalla sain tämän asian itkun saattelemana viimeinkin sanottua L:lle, joka oli sitä mieltä, että menisin varhaisultraan suunniteltua aiemmin (tarkoitus oli mennä vasta 29.12). Niinpä varasin netin kautta ultran seuraavalle päivälle.

22.12.2016 jäin sairaslomalle, henkisesti ja fyysisesti oli tosi paha olla, oksetti eikä ruoka maistunut. Silti tässä kohtaa ajattelin taas kaiken olevan kuitenkin hyvin ja ettäbpelkäisin turhaan. Kello löi 15 ja pääsin ultraan. Lääkäri ihmetteli miksi tulisin kolmannen kerran taas varhaisultraan ja kerroin, että mulla nyt on vaan sellainen tunne, että tänne on pakko tulla. No siitä sitten hoitopöydälle ja kääröä kurkkaamaan. Aluksi lääkäri ei meinannut löytää kääröä, mutta lopulta hän löytyi ja näin jo itse, että tuikkiva sydän on paikallaan ja se ei liiku. Lääkäri tutki ja tutki ja pyysi mua yskäsemään. Sitten kysyin itse "onko se kuollu?" Johon lääkäri vastasi "valitettavasti siltä näyttäisi, sikiö vastaa viikkoja rv8+4 tai 8+5" Eli nyt olisi rv 8+6 ja käärö on todennäköisesti kuollut juuri tuona päivänä, kun ensimmäiset negatiiviset fiilikset tuli. Lääkäri teki lähetteen keskussairaalaan, jossa tarkistettaisiin oikea tilanne. Hän myös sanoi, että suosittelee menemään sinne vasta seuraavana päivänä, koska mitään ei enää tehtäisi. Ja vitut, mehän mennään päivystykseen jonottamaan, vaikka koko yöksi, jotta 100% varmuus saataisiin. Itkin ja itkin. Pävystyksessä odoteltiin reilu tunti ja päästiin gynen vastaanotolle. Ja kyllä. Keskeytynytkeskenmeno. Itkin ja itkin ja kaikki tuntui epätodelliselta, ei tää voinut tapahtua meille, tän täytyy olla joku paska vitsi, mut meitä ei naurata. Yht'äkkiä kannetaan L:n kanssa kotiin lappua, jossa kerrotaan keskenmenoista ja kannessa luki kutakuinkin "enkeli, miksi tulit liian aikaisin" Lappu on jo roskissa. Ahdistaa. Mitä vitun pahaa me ollaan tehty, että ansaittiin tää? Miksi käärö jätti meidät? Missään vaiheessa en kokenut itsesyytöksiä, mähän tein kaikkeni, että käärö kasvaisi ja voisi hyvin.

23.12.2016 hoitaja soittaa kello 8 sovitusti ja me suuntaamme SYNNYTYSOSASTOLLE. Saatiin oma huone, jossa oli oma wc. Sairaalavaatteet puin ylleni ja huoneen vessaan tuotiin metallinen portatiivi, jonne tulisin tekemään kaikki tarpeeni. Hetken kuluttua hoitaja tuli laittamaan alapäähäni 4 tablettia ja tästä alkoi odotus. N.2tuntia lääkkeen saannista alkoi vuoto ja sain samaa lääkettä 2tbl lisää ja nyt suun kautta ja tästä kipu alkoi. Sain pahojen kipujen keskellä kipupiikin, nyt tiedän miltä supistukset tuntuu, tosin täysiaikaisessa vauvassa kivut ovat varmasti vieläkin kovemmat. N.klo.17.00 käärö tipahti sinne metallipyttyyn, meidän pieni. Se jota olimme odottaneet, se joka syntyi 7kk liian aikaisin. Nyt tuli kova itku. Halattiin. Itkettiin. (Itken myös nyt kun tätä tekstiä kirjoitan). Kätilö keskusteli meidän kanssa. Keskusteltiin myös siitä, kuinka me naiset ollaan vahvoja. Ja se on niin totta! Keskusteltiin siitä, kuinka tämä käy niin monelle naiselle. Kun olimme pääsemässä kotiin kello.19 alkoi huoneemme vieressä joululaulut; "riemuitkaa nyt, lapsi on meille tänä yönä syntynt" Ai helvetti kun meistä tuntui siltä, että kohtalo vittuilee meille. Itkettiin taas. Ja poistuttiin sairaalasta, mennessämme toivoteltiin hyvät jatkot ja toivottiin, että ensi kerralla kohdataan iloisissa tunnelmissa.

Nyt: Henkinen puoli on edelleen rikki, mut kyllä me pystytään nauramaankin kivoille jutuille. Me selvitään tästä kyllä. Palaan töihin 2.1.17 jos siltä tuntuu.
Vuonna 2017 kun kroppa ja mieli ovat parantuneet täysin, lähdetään jatkamaan hoitoja. Toukokuun alussa mennään naimisiin. <3
Meidän suhde vahvistui taas lisää tämän vastoinkäynnin myöntä. En pärjäisi ilman L:ää, mun henkireikä!

Onnellisempaa uutta vuotta 2017!